Ravintola Hansan lautasliina. Työväenmuseo Werstaan kokoelma.

Hansan lautasliina - Ravintolarakkautta salanimillä

Aika07.10.2016 Paikka​Hotelli- ja ravintolamuseo

Ainoita julkisia tiloja, joissa homot saattoivat ennen 1960-luvun loppua tavata toisiaan, olivat ravintolat ja puistot. Niinpä meille oli tärkeää, että ravintolarakkaudesta kertovassa näyttelyssä on mukana myös sateenkaarinäkökulma.

Homoravintolaa sanan nykyisessä merkityksessä Suomessa ei ollut ennenkuin homomiehet valtasivat itselleen osan juuri avatusta Vanhan kellarista Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä vuonna 1964. Monet homomiehet eivät homoravintolaa kaivanneetkaan, he mieluummin katselivat kaikkia miehiä ”sillä silmällä”. Ennen 1960-lukua ei seksuaalisuutta kategorisoitu yhtä tiukasti kuin nykyään, vaan sekä miehillä että naisilla saattoi olla seksuaalisia kokemuksia sekä miesten että naisten kanssa. Näitä kokemuksia ei nähty tarpeelliseksi nimetä, silloin niitä ikään kuin ei ollut olemassakaan. Vain homomiehet nimesivät itsensä homoiksi. He eivät välttämättä etsineet seksiseuraa toisista homomiehistä, vaan ”tavallisista” miehistä.

Homojen suosimat ravintolat olivat usein myös kulttuuriväen suosimia ravintoloita. Niissä oli salliva ilmapiiri, eikä miesten keskeinen vaivihkainen flirtti häirinnyt sen enempää muita asiakkaita kuin henkilökuntakaan. Henkilökunta oli useimmiten tietoinen homoista asiakaskunnassaan.
 

Ravintola Eliten sisäänkäynti. Hotelli- ja ravintolamuseo.
Ravintola Elite. Hotelli- ja ravintolamuseo.

Vakituisesti kaupungin homoalakulttuurissa liikkuvat miehet tunsivat toisensa vähintäänkin ulkonäöltä, ja antoivat toisilleen lempinimiä. Nämä olivat useimmiten naisten nimiä, usein lempinimi oli väännös oikeasta nimestä, Henrikistä tuli Henriikka, Laurista Laura jne. Nimi saattoi viitata ammattiin tai alakulttuuriseen käyttäytymistapaan, pankkivirkailija oli nimeltään Kuparikolikko, postivirkailija oli Postineiti ja kenkäkauppias oli Virsu-Iida. Myöhään liikkeellä oleva kelloliikkeen myyjä oli Nattklockan, Kämpin jälkiruoka oli kyseisen ravintolan tarjoilija. Riivinrauta-Riitta oli niin paha kielestään, että leikkasi sillä kuulemma terästä, Peruukki-Iida piti aina peruukkia, Ronskilan Hilkka oli ronski käytökseltään, Heklalla oli mahtava siemensyöksy.

Lempinimet heijastavat alakulttuureille tyypillistä ironiaa. Ne olivat myös suojautumiskeino rikoslain vuoksi, homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 asti. Oikeaa nimeään ei kannattanut kertoa kenellekään, ettei tullut ilmiannetuksi poliisille. Poliisit tivasivat homoseksuaalisuuden vuoksi pidätetyiltä lempinimiä, koska olivat takavarikoineet heidän osoite- ja puhelinkirjojaan, ja yrittivät selvittää lempinimillä kirjoihin koodattujen henkilöllisyyttä.

Eräänä iltana 1960-luvulla ravintola Hansassa Helsingissä istuneet miehet päättivät että lempinimien katoava kansanperinne oli syytä tallentaa,  ja kun kellään ei ollut paperia mukana, nimet kirjoitettiin paperiseen lautasliinaan. Nimiä kertyi 43 kappaletta. Rafael Kontula, yksi Hansan seurueesta, lahjoitti lautasliinan (yläkuvassa) 1980-luvulla Setalle, josta se on toimitettu museokokoelmaan Työväenmuseo Werstaalle.

-Teksti pohjautuu tutkija Kati Mustolan julkaisemattomaan tutkimukseen Tuhannen kapakan kautta, Hotelli- ja ravintolamuseo 2016.