Nuorison kohtaamispaikkoja ennen maailmansotia: ”Ovi auki, tääl’ on Teija!”

Aika23.05.2016 PaikkaVantaan kaupunginmuseo

Vielä 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana Helsingin maalaiskunnassa* nuoriso tutustui, keinui, leikki ja lauloi kyläkeinuissa. Keinuun saattoi mahtua kymmenen ihmistä kerralla. Usein tytöt ja pojat keinuivat sekaisin. Kyläkeinuja on ollut ainakin Seutulassa Liinakosken metsän mäessä sekä Marielundissa, Myraksen kartanon alueella, Riipilässä, Kivistössä Forsbackassa sekä Lehtimäessä.

Keinupaikoilla leikittiin muun muassa piirileikkejä. Ne olivat oiva tilaisuus lähestyä mielitiettyä myös fyysisesti. Näytönhaluisimmat nuoret miehet heittivät keinulla ympäri kuin voimistelijat. Joskus yrityksissä onnistuttiin. Toisinaan myös muukin kuin keinujien ego sai kolahduksen.

Lavatansseja pidettiin keskiviikkoisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Tummiin pukuihin sonnustautuneet nuoret miehet hakivat toinen toistaan hienompiin leninkeihin pukeutuneita naisia tangoon, jenkkaan, polkkaan ja valssiin. Urheiluseurat ja vapaapalokunnat rakensivat tanssilavoja talkootyönä esimerkiksi Tapanilaan, Hiekkaharjulle, Puistolaan, Seutulaan, Malmille ja Rajakylään.

Tanssilavalle lähdettiin yhdessä lähiseudun muiden nuorten kanssa. Matkaa lavalle saattoi pyöräillen tai kävellen kertyä useita kilometrejä suuntaansa. Torvisoittokunnat ja lauluyhtyeet esittivät elävää musiikkia, mutta toisinaan otettiin käyttöön gramofoni ja soitettiin myös äänilevyjä.

Monet rakkaustarinat ovat saaneet alkunsa saatille pääsystä tanssien jälkeen. Myös tansseissa leikitty postikorttileikki on ollut rakkaustarinoiden käynnistäjä. Postikorttileikissä lähetettiin postikortti sille, jolle sydän lämpeni. Kortit jaettiin kaikkien kuullen ja oli noloa, jos ei saanut yhtään korttia. Silti ainakin yksi rakkaustarina on alkanut, vaikka aviomies lähetti alun perin kortin toiselle.

Nuori pari kahvilla uuden kotinsa keittiössä Martinlaaksossa 1970-luvulla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo. 

Kun huvipaikkoja ei ollut lähellä, lähtivät pojat etsimään seuraa piikamurjuista eli lypsäjien asunnoista. Pojat tulivat piikamurjuun hiljaa ja varoivat jäämästä kiinni karjakolle, joka usein asui samassa rakennuksessa.

Kerran Katrinebergin kartanossa karjakko kuitenkin kuuli poikien tulon. Hän meni tyttöjen oven taakse huutaen: ”Ovi auki, tääl’ on Teija!”. Tytöt kieltäytyivät avaamasta, jolloin Teija uhkasi: ”Jos ette aukaa, niin minä lyön kirveellä oven rikki, että kyllä minä sisään tulen!”.  Pojat pelästyivät klapi kädessä riehunutta vanhusta ja lähtivät pakoon.

Toinen tarina Katrinebergistä kertoo Teijan löytäneen piikamurjusta eräänä aamuna pojanpoikansa. Teija saatteli lypsäjätytön töihin haukkumasanoin, mutta lapsenlapselleen hän tarjosi kahvit yläkerrassa: ”Ei toi piianperkele sulle kuitenkaan kahvia keittäny!”

*Nykyisen Vantaan alueen nimi oli Helsingin maalaiskunta  vuoteen 1972 saakka.

Teksti: Maiju Nurminen